Roolipeleistä, pelinjohtamisesta ja onko aina pakko voittaa, jotta voi olla hauskaa?

Olen harrastanut pöytäroolipelejä pitkään, sekä pelaajana että pelinjohtajana. Viime vuosina olen keskittynyt enemmän etäpelaamiseen, satunnaisiin lähipeleihin sekä perheen kanssa pelaamiseen. Olen ohjannut pelejä erilaisille pelaajille: tuntemattomille, tutuille, lapsille, nuorille ja keski-ikäisille aikuisille.

Suosin pelejä, joissa kukaan ei tiedä, mihin tarina johtaa. Sen sijaan, että valitsisimme suorimman, tehokkaimman, järkevimmän tai edes järkevän reitin, haluan löytää tarinan polun yhdessä pelaajien kanssa.

Play to find out: "Play to find out" on termi, joka kuvaa usein kevyesti valmisteltua pelityyliä. Sovimme alkuasetelmat ja katsomme, mihin pelaajat vievät tarinan omilla valinnoillaan. Tässä tyylissä tärkeää on omaksua pelihahmojen heikkoudet yhtä lailla kuin vahvuudet. Hahmoilla on lupa tehdä tyhmiä päätöksiä, sotkea asioita, menettää hermojaan, suuttua muille hahmoille tai yksinkertaisesti käyttäytyä kuin normaalit ihmiset.

Supersankarit vs. Tavikset: Suosin peleissäni pelaajahahmoja, jotka ovat haavoittuvaisia. Tämä ei johdu siitä, että pelinjohtajan vaistoni haistaisivat verta, vaan siitä, että minulle on tärkeää pelinjohtajana elää hahmojen mukana, enkä osaa innostua satumaisen täydellisistä supersankareista. Kun haavoittuva, heikko henkilö selviytyy vaikeasta tilanteesta, se on minulle erityisen palkitsevaa.

Pelaajakeskeinen - Player-focused: Pelaajakeskeinen pelitapa asettaa pelaajien hahmojen päätökset, toiminnat ja ratkaisut parrasvaloihin. Parhaimmillaan useat pelaajat hallitsevat yhtä montaa hahmoa, joilla jokaisella on omat agendansa, toiveensa ja tarpeensa. Ryhmätyö syntyy luonnollisesti, ei pakotettuna. Tämä asettaa omat haasteensa pelinjohtajalle, mikäli pelaajat eivät kommunikoi, ryhmädynamiikka ei toimi tai tarina ei etene. Parhaimmillaan se kuitenkin toimii saumattomasti – pelaajat ohjaavat tarinaa eteenpäin, ja pelinjohtaja lisää draamaa, esteitä ja jännitystä tarvittaessa.